Muualla verkossa
Ryhdy faniksi!

Kuulovammaiset

Nimitys HUS:n hallitukseen

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin valtuusto kokoontui eilen 27.3. ja valitsi HUS:n uuden hallituksen. Perussuomalaisten edustajiksi tähän 15 poliittisen edustajan ja kahden Helsingin yliopiston edustajan eli yhteensä 17 jäsenen joukkoon valittiin lohjalainen Riikka Slunga-Poutsalo (hallituksen 1. varapuheenjohtajaksi) ja allekirjoittanut hallituksen rivijäseneksi helsinkiläisten yhdeksi edustajaksi. Riikan varajäsenenä toimii Merja Nevalainen (Lohja) ja minun varajäsenenä on Pekka Murto (Helsinki).

Mielestäni uuden HUS-hallituksen tulevien vuosien suurimmat haasteet liittyvät hallituksen sote-uudistukseen ja HUS:n kohtaloon tässä kuviossa sekä uuden lastensairaalan rakentamisen toteutumiseen vuoteen 2017 mennessä.

Mikäli asia on kunnista kiinni, HUS jatkaa olemassaoloaan nykymuodossa. Jos kävisi toisin, jatkaa HUS varmastikin olemassaoloaan, jäsenkuntien määrän ja toiminta-alueen luultavasti muuttuessa. Tämän näemme aikanaan.

Lastensairaalan osalta valtio on jo luvannut rahoitusta, samoin HUS-kuntien tukea rakennuskustannusten kattamiseen voidaan pitää varmana. Asialle on perustettu oma säätiö, tavoitteena kerätä yksityisiltä lahjoittajilta 30 miljoonaa euroa sairaalan rakentamispottiin. Koko hankkeen hinnaksi on arvioitu noin 160 miljoonaa euroa. Hankkeella on tarkoitus kovata nykyinen 1940-luvulta peräisin oleva rakennus, jota ovat riivanneet erityisesti kosteusongelmat jo pari vuosikymmentä. Lue lisää hankkeesta.

Lähetä tämä kavereille

Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina -juhlapuhe

Helsingin valtuustossa oli tänään 11.4. aiheena juhlallisuudet, kun juhlittiin Helsingin 200 vuotta pääkaupunkina ja samalla päätettiin myöntää 10 miljoonan euron ylimääräinen määräraha kaupunginhallituksen käyttöön nuorten syrjäytymisen ehkäisyä varten.

Jokaiselta valtuustoryhmältä oli pyydetty ryhmäpuhe aiheseen liittyen. Paikalla istuntoa seuraamassa oli myös opetusministeri Jukka Gustafsson. Pidin ryhmämme puheen, joka oli rakennettu kahden teeman, pääkaupunkina olemisen ja nuorisomme tulevaisuuden ympärille.

 

Hyvät helsinkiläiset, ministeri ja valtuutetut,

Tuskin arvasi Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa vuonna 1550 perustaessaan Helsingin Tallinnan kilpailijaksi saattaneensa alulle kehityskulun, jonka seurauksena Helsinki on nyt itsenäisen Suomen pääkaupunki ja maamme ylivoimaisesti suurin ja kaunein kaupunki.

Kun olin koulussa muinaisella viime vuosituhannella, silloin opetettiin, että Venäjän tsaari siirsi Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin vuonna 1812 Helsinkiin siksi, että vanhan pääkaupungin Turun sijaintia pidettiin liian läheisenä suhteessa Ruotsiin ja Tukholmaan.  Tämä lienee yksi syy siirtoon.

Yhtä hyvin tsaari olisi voinut tehdä Haminasta tai Viipurista uuden suuriruhtinaskuntansa pääkaupungin. Kumpikin olisi ollut huomattavasti lähempänä Venäjää ja Venäjän pääkaupunkia kuin Helsinki. Onkin luultavaa, että Helsingin valikoitumiseen vaikuttivat monet tekijät, kuten suuri linnoitus, edullinen sijainti ja helppokulkuisuus niin maalta kuin mereltä sekä viimeisenä mutta tuskin vähäisimpänä lobbaus. Siinähän me suomalaiset olemme olleet perinteisesti melko hyviä, erityisesti Venäjän suuntaan. Liekö helsinkiläiset olleet kuiskuttelemassa tsaarin korvaan sulosäveliä Helsingin puolesta. Joka tapauksessa näin helsinkiläisenä on todettava, että hyvän valinnan teki tsaari aikoinaan.

Pohditaanpa hetki mikä on pääkaupunki? Mitä se tarkoittaa? Voi hyvin sanoa, että sanan merkitys riippuu ihmisestä itsestään ja siitä, millaisena hän oman itsensä ja oman kansansa aseman mieltää. Meille Perussuomalaisille ja muille kansallismielisille maamme pääkaupunki Helsinki tässä ja nyt on itsenäisen valtion symboli. Symboli siitä, että suomalaiset itse hallitsevat omaa aluettaan päätöksillä, jotka tehdään keskitetysti eduskunnassa ja ministeriöissä, jotka sijaitsevat yhdessä kaupungissa, Helsinki-nimisessä pääkaupungissa.

Puolestaan monille Euroopan Unioniin uskoville liittovaltioihmisille pääkaupunkimme Helsinki on lähinnä Suomen muodollisen hallinnon keskus ja varsinaiseksi pääkaupungikseen tällaiset ihmiset kutsuvat Brysseliä.

Puhuttaessa pääkaupungista aikakaudella ja historialla on oma merkityksensä. Pääkaupunki voi nimittäin myös olla kahtia jaettuna, taikka kahdessa eri paikassa vaikka ihmiset jakaisivat yhteisen kansakunnan menneisyyden. Otan tässä vapauden käyttää itselleni läheistä esimerkkiä eli karjalaisia. Lähes 1000 vuotta sitten alkoi kehitys, jonka vuoksi karjalaisilla on nyt kaksi pääkaupunkia. Monille suomenkarjalaisille, erityisesti evakoille ja heidän jälkeläisilleen Viipuri oli, ja on yhä edelleen sen menneisyyden vuoksi, Karjalan todellinen pääkaupunki. Samoin eivät kuitenkaan ajattele venäjänkarjalaiset, joille Karjalan todellinen pääkaupunki on Petroskoi.

Tässä esimerkkitapauksessa pääkaupungin sijainnin ja nimen määrittää pitkälti uskonto, mutta myös osin valtioidenväliset rajat. Toinen esimerkki samankaltaisesta kehityksestä voisi olla jakautunut korean kansa ideologisten erojen vuoksi taikka Jerusalemin asema Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa. Onko Palestiinaa käytännössä olemassa, jos sillä ei ole Jerusalemia pääkaupunkinaan, on varmasti kysymys jonka parissa kansainvälinen yhteisö painii.

Hyvät valtuutetut,

Ilman nuorisoa ei ole tulevaisuutta, sanotaan. Perussuomalaisten valtuustoryhmä on tyytyväinen siitä, että Helsingin pääkaupungiksi tulon 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi olemme päättämässä 10 miljoonan euron määrärahasta tulevaisuutemme hyväksi.

Erityisesti toivomme nyt myönnettävän määrärahan tavoittavan ne nuoret, jotka ovat kaikkein vaikeimmassa asemassa, ne nuoret joiden tulevaisuudenusko on heikoimmillaan. Erityisesti haluamme nostaa määrärahalla tehtävien toimenpiteiden kärkeen koulutuksen ja sen kautta tapahtuvan työllistymisen tukemisen.

Perussuomalaisten valtuustoryhmä katsoo, että Helsingin on tehtävä kirjaimellisesti kaikkensa, jotta jokaiselle nuorelle löytyy koulutuspaikka. Mieluiten vielä sellainen koulutuspaikka, joka on nuorelle itselleen mieleinen ja jonka kautta hän voi saada itselleen oikean työn, jonka kokee itselleen mielekkääksi. Temppukoulutus ei ole oikea tapa hoitaa asiaa eikä nuorisotakuu saa sellaiseksi muotoutua rahan tai opettajapulan toimiessa tekosyynä. Samalla on kysyttävä, mihin nuorisotakuusta ovat unohtuneet nuoret vammaiset, jotka ovat oikeasti kaikkein heikoimmassa asemassa. Toivottavasti Helsinki ei itse  heitä unohda.

Aivan liian usein päättäjillä on tapana sanoa, ettei jotain tärkeää asiaa voida tehdä koska se ei ole sallittua tai on vastoin tapoja. Nuorten kohdalla on ymmärrettävä, että nykynuoriso on toisenlaista ja ajat muuttuvat heidän ehdoillaan. Kaikille oppilaille ei perinteinen pulpetissa istuminen maistu, jolloin on kehitettävä uusia tapoja, joilla motivoidaan nuoria itseään auttamaan itseään, unohtamatta kuitenkaan ”saattaen vaihdettava”-ajatusta.

Koulutus on vasta osa tätä suurta haastetta, jonka voittamista varten on ehdotettu juhlavuoden määrärahaa. Tämän toteuttamisessa meidän on syytä rikkoa raja-aitoja, aivan kuten esityksessäkin todetaan. Perussuomalaisten valtuustoryhmä on valmis tähän haasteeseen ja kannatamme kaupunginhallituksen esitystä.

 

Mielipidekirjoitus Musiikkitalon induktiosilmukasta

Viime keskiviikkona oli Helsingin uuden musiikkitalon avajaiset. Olin siellä minäkin, vaikka en juurikaan korkeakulttuuria harrasta. Päätin nimittäin hyödyntää saamani kutsun testatakseni ison konserttisalin induktiosilmukan toimivuutta. Olin jo kaksi vuotta sitten kysynyt Helsingin kaupunginvaltuustossa kirjallisella kysymyksellä, onko induktiosilmukoiden käyttäjät otettu huomioon tämän lopulta 140 miljoonaa euroa maksaneen talon suunnittelussa. Tarkemmin kysymyksestä ja vastauksesta voit lukea täältä.

Saavuttuani paikalle varmistin lipunmyynnistä, kuuluuko induktio varmasti permannon J-osassa jonne lippuni oli ja näin vakuuteltiin olevan. Niin myös oli. Osittain. Kävi nimittäin niin, että induktiosilmukasta kuului puhetta tai laulua vain silloin, kun käytettiin käsimikrofoneja. Orkesterin soittolavan yläpuolelle asennetut mikrofonit sen sijaan olivat mykkiä.

Kävinkin ohjelmiston väliajalla antamassa palautetta talon lipunmyyntiin tästä ongelmasta. Valitettavasti ongelmaa ei korjattu kutsuvierasmusisoinnin jälkipuoliskolla. Päätinkin, että asiaa ei voi jättää tähän ja kirjoitin Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen, joka julkaistiin kovasti lyhennettynä tänään sunnuntaina 4.9.2011. Tässä molemmat kirjoitukset, ensin alkuperäinen ja perään Helsingin Sanomissa julkaistu lyhennelmä:

Alkuperäinen kirjoitus:

Musiikkitalon akustiikka 10, induktiosilmukka 4+

Viime keskiviikkona Helsingin Musiikkitalossa pidetyn kutsuvieraskonsertin jäljiltä jäi kahtiajakautunut olo. Juhlapaikkana toimineen konserttisalin akustiikkaa on syystäkin ylistetty. Se toimi erinomaisesti. Samaa ei valitettavasti voi sanoa konserttisalin induktiosilmukan tasosta ainakaan permannon J-osassa eli aivan soittolavan vieressä.

Induktiosilmukka toimi vain puhuttaessa tai laulettaessa käsimikrofoneihin. Orkestereiden soittaessa induktiosilmukka oli käytännössä mykkä. Musiikkitalon henkilökunnalle annettiin palautetta asiasta jo väliajalla.

Toivon, että asia ei jää vain antamani palautteen asteelle ja induktiosilmukan ongelmat korjataan pikaisesti. Kyse ei ole pelkästään itsestäni vaan niistä sadoista tuhansista suomalaisista, jotka ovat kuuloon liittyvistä ongelmistaan huolimatta olleet rahoittamassa Musiikkitaloa maksamiensa verojen kautta.

Jos induktiosilmukka pysyy mykkänä tai sen äänentaso on onnettoman alhaalla orkestereiden soittaessa, Musiikkitalolle kävisi kuten on huonokuuloisten keskuudessa laajasti pelätty: talo olisi  tarkoitettu käytännössä vain normaalikuuloisille.

Antti Valpas
kaupunginvaltuutettu
Helsinki

 

Helsingin Sanomissa julkaistu muokattu lyhennelmä:

Huonokuuloinen ei nauti Musiikkitalossa

Musiikkitalossa pidetyn kutsuvieraskonsertin jäljiltä jäi ristiriitainen olo. konserttisalin akustiikkaa on syystäkin ylistetty. Se toimi erinomaisesti. Samaa ei valitettavasti voi sanoa konserttisalin induktiosilmukan tasosta ainakaan permannon J-osassa eli aivan soittolavan vieressä.

Induktiosilmukka toimi vain puhuttaessa tai laulettaessa käsimikrofoneihin. Orkestereiden soittaessa induktiosilmukka oli käytännössä mykkä. Toivon, että sen ongelmat korjataan pikaisesti.

Antti Valpas
kaupunginvaltuutettu
Helsinki

 

 

Ansiomerkki Kuuloliitolta

Valokuva Kuuloliitto ry:n pronssisesta ansiomerkistä

Kuuloliitto ry myönsi minulle Helsingin huonokuuloiset ry:n esityksestä liiton pronssisen ansiomerkin vuoden 2010 lopulla. Pronssinen merkki myönnetään vähintään viiden vuoden aktiivisesta vapaaehtoistyöstä huonokuuloisten ja kuuroutuneiden hyväksi.

Lyhyesti kerrottuna historiani Kuuloliiton (entisen Kuulonhuoltoliiton) kanssa alkoi vuonna 2003, kun liityin Helsingin yhdistyksen jäseneksi ja löysin itseni vakikäyttäjänä nuorten “Moottorikorvien” irc-kanavalta. Kojeidenkäyttäjä minusta tuli vuoden 1983 tienoilla, mutta ainoat kosketukset muihin huonokuuloisiiin nuoriin parinkymmenen vuoden aikana rajoittuivat satunnaisiin kojeenkäyttäjän bongauksiin katuvilinässä.

Melko pian huomasin olevani johtamassa Kuuloliiton valtakunnallisen nuorisotoiminnan Nuton edunvalvontatyöryhmää, pestiä keski vuodesta 2003 vuoteen 2005. Ehkä isoin ponnistus tuona aikana oli vuonna 2004 Helsingissä pidetty, viikon mittainen kansainvälinen huonokuuloisten kongressi, jota olin järjestelemässä yhdessä muiden nuorten ja Liiton kanssa. Toinen suuri ponnistus oli edunvalvontatyöryhmän yhdessä liiton työntekijöiden kanssa tekemä opas “Huonokuuloinen opiskelija peruskoulun jälkeisissä opinnoissa“, joka julkistettiin vuonna 2005 ja jota on myöhemmin kovasti kehuttu käyttäjien taholta. Hyvä, että on kelvannut.

Vuosien mittaan olen ollut mukana paitsi nuorten edunvalvonnassa, myös “aikuisten” puolella Uudenmaan edunvalvontatyötyhmän jäsenenä ja Helsingin yhdistyksen edunvalvonnassa, jonka vetäjäksi minut valittiin vuonna 2010.  Helsingin yhdistyksen hallituksessa olen ollut vuodesta 2008.

Hgin Huonokuuloiset ry:n vuosikokouksessa puhuttua

Lauantaina 27.2.2010 vietti Helsingin Huonokuuloiset ry jokakeväistä vuosikokoustaan. Tällä kertaa kokouspaikkana toimi Kinaporin sijaan ruotsinkielisen sisarjärjestömme tila Temppeliaukion kirkon naapurissa. Vuosikokouksessa oli läsnä 41 yhdistyksemme jäsentä. Kaikenkaikkiaan HHK ry:lla on reilu 900 jäsentä.

Minua pyydettiin yhdistyksen hallituksessa puhumaan tämänvuotisessa vuosikokouksessa “juhlapuhujana” valtuustotaustani vuoksi. Aiheeksi valikoitui huonokuuloisia koskettavat aiheet niin kunta- kuin valtiopuolellakin. Puhe on luettavissa kokonaisuudessaan alhaalta.

Vuosikokouksessa äänestettiin myös uusista hallitusjäsenistä erovuoroisten tilalle seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi, erovuoroisia oli yhteensä neljä. Olin itse käytettävissä uudelle kaksivuotiskaudelle 2010-2011. Korostin omassa lyhyessä ehdokasesittelyssäni omaa kiinnostustani edunvalvonnallisiin kysymyksiin, joihin valtuusto- ja eduskuntatausta antaa erinomaiset mahdollisuudet. Suoritetussa äänestyksessä jossa oli lopulta viisi ehdokasta, tulin valituksi uudelleen yhteensä 38 äänellä, ollen ääniharava. Suuri kiitos kaikille minua äänestäneille.

Puhe Helsingin Huonokuuloiset ry:n vuosikokouksessa 27.2.2010

Hyvät yhdistyksemme jäsenet

Aluksi kiitän yhdistyksen hallitusta pyynnöstä pitää puhe yhdistyksemme vuosikokouksessa. Jos joku ei minua tunne, kerrottakoon että nimeni on Antti Valpas. Olen Helsingin kaupunginvaltuutettu ja sosiaalilautakunnan jäsen Perussuomalaisten riveistä. Varsinainen palkkatyöni on eduskunnassa tapahtuva kansanedustajan avustajuus ja vasta-alkanut eduskuntaryhmämme perusturvasihteerin pesti, jota teen avustajantoimen ohessa. Olen ollut Helsingin huonokuuloisten jäsen vuodesta 2003 ja toista vuotta yhdistyksemme hallituksessa.

Ajattelin lyhyesti kertoa mitä kaupunki ja valtio ovat meidän hyväksemme paraikaa tekemässä. Kokousajan säästämiseksi keskityn vain muutamiin ajankohtaisimpiin asioihin.

Helsingin kaupungin osalta mainittakoon, että elämme juuri niitä aikoja, jolloin jätetään määräraha-aloitteita kaupunkimme vuoden 2011 budjettia varten. Ensi keskiviikkona jätän muun muassa aloitteen sen puolesta, että kaupungin ensi vuoden budjettiin varataan määräraha julkisten tilojemme  silmukoiden kuntoonsaattamiseksi siellä, missä se on tarpeen. Turhan usein lienee jokainen meistä törmännyt epäkuntoiseen silmukkaan kaupunkimme julkisissa tiloissa. Kunta korjatkoon sen, mikä kunnan vastuulla on. Myös kaupungin työntekijöiden silmukoidenkäyttöön liittyvässä osaamisessa olisi parantamisen varaa.

Silmukoiden parista kuuluu hyvääkin. Tiedustelin vuosi sitten keskustaan nousevan Musiikkitalon soveltuvuutta musiikinnälkäisille huonokuuloisille. Saamani kirjallisen vastauksen mukaan kaikki Musiikkitalon konserttisalit varustetaan silmukoilla ja niiden peittoasteeksi on vakuutettu pienissä saleissa 100% ja suuressa salissa noin 80%. Lisäksi on vakuutettu, että henkilökunta koulutetaan lippuluukulla tarjoamaan kuulovammaiselle paikkaa alueelta, jossa silmukka kuuluu. Luulen, että monet meistä suorastaan himoitsevat päästä testaamaan lupausten paikkaansapitävyyttä kun talo ehkä jo tänä vuonna valmistuu. Tahdomme vastinetta niille kymmenille miljoonille euroille, jotka taloon näinä aikoina on upotettu yhteisestä kassastamme.

Hyvät läsnäolijat

Valtion puolelta mainittakoon yksi merkittävimmistä asioista kuulovammaisille, eli lähestyvä tulkkipalveluiden siirto kunnilta Kelaan. Siirto tulee voimaan 1.9.2010.

Parhaillaan on menossa Kelan järjestämä tarjouskilpailu välityskeskusten välillä. Suomi on jaettu Kelan toimesta viiteen alueeseen ja jokaiseen hankitaan oma välityskeskus, yksi kullekin alueelle. Lisäksi kilpailutetaan tulkkauspalveluiden tuottajat ja tulkin tilaaminen tulee onnistumaan netin kautta keskitetysti, mikäli aikataulut vain pitävät. Se täytyy kyllä todeta, että valtion tietoliikennehankkeet ja aikataulussa pysyminen eivät yleensä kuulu samaan lauseeseen, sen verran pahasti aikataulut yleensä lipsuvat. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Tulkkihakemusten käsittely ja kaikki tulkkipalveluihin liittyvät taloudelliset toiminnat puolestaan keskitetään Turkuun mahdollisimman tasapuolisen päätöksenteon varmistamiseksi. Nykyisin kunnilla on koko maassa noin 4000 tulkkipalvelun piirissä olevaa henkilöä, heidän tietonsa siirretään kunnilta Kelaan jo ennen varsinaisen siirron toteutumista.

Mainitsen tähän asiaan liittyvän siirtymävaiheen vielä erikseen, sillä se on syytä jokaisen palvelun käyttäjän muistaa ja huomioida. Siirtymävaihe on voimassa 1.9.- 31.12.2010. Tänä aikana kunta on velvollinen järjestämään tulkkauksen, jos tilaus on tehty ennen lain voimaantuloa eli viimeistään 31.8.2010. Kunta voi siirtää siirtymäkaudelle sijoittuvan tilauksen Kelan välitettäväksi vain asiakkaan suostumuksella. Opiskelijoille opiskelutulkkaus, joka on tilattu ennen 1.9., on kunnan vastuulla 31.12. 2010 saakka.

Televisio-ohjelmien tekstittämisasia on parhaillaan liikenne- ja viestintäministeriön valmistelussa. Hallituksen on tarkoitus esitellä asia eduskunnalle tänä keväänä viestintämarkkinalain täydennyksen yhteydessä. Jäämme jännityksellä odottamaan, millaisen esityksen ministeriö saa aikaiseksi. Lienemme kaikki yksimielisiä siitä, että lain tuloksena tulee olla 100% tekstitysvelvoite Yleisradiolle. Myös kaupalliset kanavat olisi syytä saada mukaan tähän velvoitteeseen.

Arvon läsnäolijat

Lopuksi haluan rohkaista teitä kaikkia hyödyntämään omaa kuulovammaista valtuutettuanne yhteisen hyvän edistämiseksi. Jos löydätte julkisen tilan, jonka silmukka ei toimi, laittakaa viestiä ja soitan puhelun tahi kaksi asian tiimoilta kaupungin viskaaleille. Tai jos teillä on mielessänne muita kaupunkia koskettavia asioita kuten esimerkiksi kotikatunne liikenneturvallisuutta edistäviä ideoita tai ihan mitä tahansa muita toiveita, ottakaa yhteyttä.

Valtuustosta ei nimittäin montaa kuulovammaista löydy. Itse asiassa olen ainut 85 valtuutetun  joukossa, joka käyttää valtuustosalin silmukkaa FM-vastaanottimen avulla. Valtuustossa kyllä on useampiakin henkilöitä, joilla on pään asennosta päätellen selvästi vaikeuksia kuulla valtuustosalin äänentoistosta kuuluvat äänet. Jätän kuitenkin nimien paljastamisen Seiska-lehden toimittajien hommaksi.

Olen lähtenyt politiikkaan edistämään tärkeäksi kokemieni asioiden toteutumista, ja yksi niistä on vammaisten aseman parantaminen. Se vaatii vain yhtä asiaa: yhteistyötä kaikkien kesken. Minä en tuijota omissa toimissani poliittista tai muutakaan väriä. Kukaan meistä ei ole tässä maailmassa sellaisessa asemassa, että voisi sanella yksin mitä tehdään tai jätetään tekemättä. Maailma muuttuu vain jos me muutamme sitä yhdessä.

Kiitos.

Kuulovammaiset vaativat hätätekstiviestipalvelua

Eilen torstaina 19.3.2009 luovutettiin eduskunnassa sisäministeri Anne Holmlundille Kuuloliiton ja Kuurojen liiton edustajien toimesta noin 5100 kansalaisen allekirjoittama adressi sen puolesta, että hätänumeroon 112 voisi lähettää hätätilassa tekstiviestejä. Olin paikalla “kärpäsenä katossa” kun oli kerran mahdollisuus käydä seuraamassa tilaisuutta. Läsnä oli myös runsaasti median (TV, lehdet) edustajia, kuten kuvasta näkyy.

Kuuloliiton varapuheenjohtaja (oik.) luovuttaa adressin sisäministeri Anne Holmlundille

Kuuloliiton varapuheenjohtaja ja adressin "äiti" Eija Isaksson (oikealla) luovuttaa adressin sisäministeri Anne Holmlundille 19.3.2009 (kuva: Antti Valpas)

Sisäministerin mukaan tekniikkaa tätä varten ollaan kehittämässä, mutta järjestelmä olisi käytössä vasta vuonna 2012. Nykyisinkin voi kyllä lähettää tekstiviestin hätäkeskukseen, mutta numerot ovat hätäkeskuskohtaisia. On siis turha lähettää viestiä numeroon 112, vaan numero tulisi löytyä jo valmiiksi kännykästä, kyseessä kun on suorastaan huippusalainen kännykkänumero (jotta häiriköt pysyisivät poissa “linjoilta”).

Tilannetta kuvaa hyvin seuraava allaolevasta tiedotteestakin löytyvä tosielämän tapaus:

”Kuuroutunut nainen törmäsi pimeässä autiolla tiellä heijastimettomaan pyöräilijään autollaan. Pyöräilijä loukkaantui lennettyään konepellin yli katuun, mutta kuski ei voinut tehdä mitään hälyttääkseen apua. Loukkaantunut joutui soittamaan ambulanssin itselleen. Onneksi hän ei ollut loukkaantunut niin vakavasti, ettei olisi pystynyt puhumaan!”

Joskus onnettomuustilanne voi olla sellainenkin, että täysin terveellä voi olla ongelmia puhua. Tekstiviestin lähetys olisi aika mukavaa tuossa tilanteessa, eikö? Mitähän edellä kerrotussa tilanteessa olisi tapahtunut, jos auton alle jäänyt pyöräilijä olisi ollut taju kankaalla?

Ehkä sekin päivä vielä nähdään. Valitettava tosiasia on, että tässä maassa jahkaillaan monesti liian pitkään, ja vasta kuolemaan johtaneet onnettomuudet saavat vauhtia asioihin. Kukahan siinäkin vitkuttelussa sitten oikein säästi.

Tässä asiassa on yksi ISO mutta. Jos ministeriön suunnitelmat häiriköinnin estämistoimista toteutuvat sellaisenaan, tekstiviestejä voisi lähettää vain ennakkoon rekisteröidyistä numeroista. Hälytä siinä sitten apua kun joudut ensin rekisteröitymään kännykälläsi (luultavasti rekisteröitymisen yhteydessä näytetään ensin vähän mainoksia multimediaviesteinä, jotta valtion kassa saa täytettä) voidaksesi lähettää avunpyynnön.

Islannissa on käytössä ns. avoin malli, jossa jokainen voi lähettää hätätekstiviestin. Siellä häiriköintiä esiintyi aluksi jonkin verran, mutta valistuksella häiriköt saatiin kuriin. Sama tapahtuisi epäilemättä Suomessakin. Toivotaan, että ministeriö selvittää Islannin mallin ja ottaa opiksi heidän kokemuksiaan.

Kuuloliiton ja Kuurojen liiton edustajat luovuttivat kansalaisadressin sisäministeri Anne Holmlundille.

Ambulanssin, palokunnan tai poliisin voi hälyttää yleiseen hätänumeroon lähetetyllä tekstiviestillä Hätäkeskuslaitoksen aikataulun mukaan aikaisintaan vuonna 2012. Asian valmistelu on ollut vireillä jo kuudetta vuotta. Jahkailuun kyllästynyt ja nopeampaa aikataulua vaativa Kuuloliiton varapuheenjohtaja Eija Isaksson laittoi nettiin kansalaisadressin, jonka oli vuodenvaihteessa allekirjoittanut 5 100 ihmistä. Adressissa todetaan, että myös kuuroille sekä kuulo- ja puhevammaisille on taattava pääsy hätäpalveluihin kuten muillekin kansalaisille. – Kyse on ihmishengestä ja yhdenvertaisuudesta, allekirjoittajat toteavat ja vaativat, että hätätekstiviestien lähetys numeroon 112 täytyy saada toimimaan mahdollisimman pian.

Nykyisin hätäviestejä voidaan lähettää hätäkeskuksiin keskuksittain vaihtuviin matkapuhelinnumeroihin. Numeroita ei haluta julkistaa väärinkäytön ja ilkivallan pelossa. Käytännössä ko. numeroista ei siis tiedetä eikä niistä oikeassa hätätilanteessa ole apua.

Kuuloliitto sekä Kuurojen liitto ovat vaatineet tekstiviestihälytyksen mahdollisuutta yleiseen hätänumeroon jo pitkään. Järjestöt ovat olleet tyytymättömiä siihen, ettei Hätäkeskuslaitos ole ollut asiassa riittävästi yhteydessä järjestöihin. Suunnitelmien mukaan kuulovammaisille tarkoitettu hätätekstiviestipalvelu vaatisi aluksi rekisteröitymisen. Kuuloliitto ja Kuurojen liitto kannattavat puolestaan järjestelmää, joka ei vaadi rekisteröitymistä.

Avoin palvelu antaisi mahdollisuuden tekstiviestin lähettämiseen myös silloin, kun joutuu onnettomuustilanteessa käyttämään toisen henkilön puhelinta. Avoin palvelu parantaisi myös koko väestön mahdollisuuksia ilmoittaa hätätilanteesta. Harva osaa ajatella etukäteen, että voisi esimerkiksi menettää puhekykynsä onnettomuudessa tai että kännykän kuuluvuus on jollakin alueella heikko. Palvelut on yleensäkin suunniteltava sellaisiksi, että ne soveltuvat kaikille, myös kuulovammaisille ja kuuroille.

Kuuloliiton ja Kuurojen liiton edustajat luovuttivat kansalaisadressin sisäministeri Anne Holmlundille torstaina.

”Kuuroutunut nainen törmäsi pimeässä autiolla tiellä heijastimettomaan pyöräilijään autollaan. Pyöräilijä loukkaantui lennettyään konepellin yli katuun, mutta kuski ei voinut tehdä mitään hälyttääkseen apua. Loukkaantunut joutui soittamaan ambulanssin itselleen. Onneksi hän ei ollut loukkaantunut niin vakavasti, ettei olisi pystynyt puhumaan!”

Lisätietoja:

Erityisasiantuntija Jari Heiskanen, Kuurojen Liitto, p. 0400 876 905
Järjestöjohtaja Eeva Härkänen, Kuuloliitto, p. 0400 958 929

“Joutuu vähän taisteleen”

Tämän viikon tiistaina 20.11. näki päivänvalon Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiön Otus:n tutkija Anna Niemelän tutkimus “”Joutuu vähän taisteleen” – Tutkimus vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspoluista”. Otin itse osaa kyseiseen tutkimukseen ja vaikka siihen saatiinkin varsin vähän osanottajia (vain 34 nykyistä tai entistä opiskelijaa), se oli mielestäni hyödyllinen tutkimus, sillä vammaisten opiskelijoiden tilannetta on muutenkin tutkittu varsin vähän.

Tutkimukseen liittyi tiivistelmä, jota kommentoin tässä hiukan. Harmaalla merkitty osuus on tutkimustiivistelmästä, normaali teksti omaa kommentointiani. Samalla asiaan vihkiytymättömillekin selvinnee yhtä sun toista siitä maailmasta, jossa allekirjoittanutkin elää. Koko tutkimus on luettavissa lopussa olevista linkeistä.

Tutkimus käsittelee vammaisten ja kuurojen nuorten opintojen ja työllistymisen vaikuttimia. Tarkastelun kohteena ovat koulutuspolkujen muodostuminen, koettu tuki ja kannustimet sekä toisaalta asenteelliset, sosiaaliset ja fyysiset esteet toisen asteen koulutuksessa ja korkeakoulutuksessa sekä työelämään siirtyessä. Tutkimuksen väljästi määriteltynä kohderyhmänä ovat liikunta- ja näkövammaiset nuoret sekä huonokuuloiset ja kuurot nuoret. Tutkimuksessa käsitellään jonkin verran myös erilaisten oppijoiden kokemuksia opintojen esteettömyydestä; pääpaino on kuitenkin vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspoluissa.

Tutkimuksen viitekehys rakentuu vammaisuuden yhteiskunnallisen mallin sekä kokemuksellisen lähestymistavan varaan. Kokemuksellisen näkökulman ja yhteiskunnallisen mallin yhteensovittaminen merkitsee sitä, että koulutuspolkuja ja työllistymistä tarkastellaan kokemuslähtöisesti, yhteiskunnan sekä sen rakenteiden ja instituutioiden kontekstissa. Aineiston analyysissa on lisäksi sovellettu opiskelukyvyn käsitekarttaa.

Tutkimuksen aineistona on kaksi ryhmähaastattelua ja 28 yksilöteemahaastattelua. Haastateltavia on yhteensä 34, joista 23 on naisia ja 11 miehiä. Haastateltavat ovat 1734-vuotiaita. Mukana on sekä opiskelijoita että valmistuneita. Haastateltavat ovat pääosin korkeakouluissa opiskelevia, niistä valmistuneita tai niihin tulevaisuudessa tähtääviä. Aineisto on analysoitu teemoittelun ja luokittelun avulla.

Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tutkimuksesta, eikä niihin ole sen kummemmin minulla sanottavaa. Tämä kolmas kappale sensijaan ansaitsee parikin huomiota. Kritisoin kahta asiaa; sitä, että haastateltavia saatiin niin vähän ja sitä, että haastateltavia haettiin lähinnä korkeakouluista ja järjestöistä.

Ongelmahan tässä omasta mielstäni se, että korkeakouluissa opiskelevat ja järjestöissä aktiiveina olevat tuntuvat olevan pääosin niitä ihmisiä, jotka uskaltavat tuoda itseään esiin, toisin sanoen ammattikouluissa (joissa opiskelee ylivoimainen enemmistö esimerkiksi huonokuuloisista) ja yhdistysten ulkopuolella olevien ääni ei tosielämässä eikä tutkimuksessakaan pääse esiin.

Tämän ilmiön huomasin ensimmäisen kerran moottorikorvien foorumilta; reilusti yli puolet foorumilla aktiivisesti kirjoittavista huonokuuloisista on korkeakoulun tai yliopiston käyneitä “menestyjiä”. Tosielämässä korkeakoulutettujen huonokuuloisten osuus jää 10% kaikista huonokuuloisista. Ilmiö on siis selvästi havaittavissa.

Haastateltavien koulutuspolut ovat tiivistettävissä kolmeen tyyppiin, jotka on nimetty suoraviivaiseksi, mutkistuneeksi ja katkenneeksi koulutuspoluksi. Suoraviivainen koulutuspolku on mahdollisista esteistä huolimatta edennyt ilman suurempia katkoksia, vaikeuksia tai hidasteita asteelta toiselle. Mutkistunut koulutuspolku sisältää katkoksia tai on pitkittynyt. Koulutuspolkua voi luonnehtia katkenneeksi silloin, kun henkilö on ollut vastoin tahtoaan pitemmän aikaa sekä koulutuksen että työelämän ulkopuolella.

Omalta osaltani voin sanoa kuuluneeni suoraviivaiseen koulutuspolun käyneeseen osaan vastaajista. Näin jälkikäteen katsottuna hankin itselleni kaksi ammattia varsin nopeasti ja nuorena: valmistuin yo-pohjaiselta kauppaopiston markkinointimerkonomi-linjalta tammikuussa 2000, ollessani vielä 21-vuotias. Armeijahan jäi omalta osaltani terveyssyistä väliin, joten “säästin” siinä tahtomattani vuoden. Tosin se fakta, että en päässyt lukion jälkeen puoleen vuoteen opiskelemaan mihinkään kouluun, söi vapautuksen suomaa etua. Vuoden työssäolon jälkeen siirryin jatkamaan kaupan ja hallinon alan opintojani, valmistuen atk-suunnittelijaksi vuonna 2002, ollessani tällä kertaa “vain” 23-vuotias valmistuessani.

Omasta mielestäni olen varsin nuorena lopettanut kouluni, sillä kun vielä näin 29-vuotiaana tuntee samanikäisiä kavereita, jotka opiskelevat yhä edelleen yliopistossa tai jotka eivät ole valmistuneet edes ammattikoulusta tai lukiosta, sitä tuntee itsensä varsin nuorena kahden ammatin opiskelleeksi “koulutuskonkariksi”.

Koulutuspolun muodostumisessa olennaisia tekijöitä ovat opiskelijan henkilökohtaiset voimavarat ja opiskelutaidot, opiskeluympäristön asenteellinen ja fyysinen esteettömyys sekä vammaispalvelut ja muu yhteiskunnan tuki. Opintojen sujuvuutta edistäviä henkilökohtaisia voimavaroja ovat vahva itsetunto, sinnikkyys, tietoisuus omista tarpeista ja oikeuksista sekä sosiaaliset suhteet. Opiskelutaitojen osalta kriittisiä osatekijöitä ovat oikean alan löytäminen sekä riittävät perusvalmiudet. Aktiivinen ja myönteinen asenneilmapiiri oppilaitoksen taholta helpottaa sekä opinnoissa alkuun pääsemistä että opintojen sujumista jatkossa. Fyysisen ympäristön esteillä ja esteettömyydellä on merkitystä sekä opiskeluun osallistumisen että oppilaitoksessa viihtymisen ja sosiaalisten suhteiden solmimisen kannalta. Toimivat ja riittävät palvelut puolestaan mahdollistavat opintojen täysipainoisen suorittamisen. Opintojen sujuvuuden kannalta keskeistä on myös näiden tekijöiden vaikutus toisiinsa.

Tässä ylläolleessa kappaleessa ja sen viimeisessä lauseessa oikeastaan sanottiin kaikki. Korostaisin itse erityisesti koulun henkilökunnan asennetta ja sen merkitystä hyvälle opiskelumotivaatille. Koulu, jossa ei haluta paneutua opiskelijoiden opiskelua haittaaviin ongelmiin, on yksinkertaisesti huono koulu.

Itselläni on ollut onni opiskella kouluissa, joissa opettajat ovat tehneet parhaansa taatakseen minulle parhaan mahdollisen tasoituksen normaalikuuloisten luokkakavereideni rinnalla. Toki aina ei opettajienkaan kyvyt riitä, kuten esimerkiksi ne hullunhauskat tilanteet ikivanhojen kelamankkojen kanssa: monet kerrat kuunneltiin parhaat päivänsä nähneen nauhan sisältöä ja koitettiin joukolla arvailla, onko se nauhalta tuleva vinkuva ääni puhetta vai vika nauhassa…

Haastateltujen koulutuspolkuja ovat hankaloittaneet varsinkin asenteelliset esteet oppilaitoksissa sekä yhteiskunnan vammaispalvelujen riittämättömyys. Opiskelijan henkilökohtaisilla resursseilla saattaa olla suuri merkitys opiskeluympäristön tai palvelujärjestelmän puutteiden kompensoijana. Tutkimus osoittaa, että vammaisten ja kuurojen nuorten koulutukseen osallistumiseen ja siitä marginalisoitumiseen vaikuttavat keskeisesti myös koulutusjärjestelmän ulkopuoliset rakenteelliset tekijät.

Omalta osaltani voin yhtyä kritiikkiin yhteiskunnan vammaispalveluiden riittämättömyydestä. Hyvä esimerkki on Kela ja sen tapa pimittää tietoa. Kuten itse tutkimuksessakin todetaan, usein tietoa saa ikäänkuin vahingossa niiltä vammaisilta, joita itse tuntee. Ei koulujen opinto-ohjaajillakaan aina ole käsitystä siitä, mitä etuisuuksia tai apuvälineitä yhteiskunnan tulee jopa lainkin mukaan oppilaalle hakemuksesta myöntää. Ei ole opinto-ohjaajan tai oppilaan tehtävä selvittää kissojen ja koirien kanssa tällaisia asioita, kyllä se velvollisuus on kansaneläkelaitoksen henkilökunnalla.

Työllistymistä pohtiessaan haastateltavat ovat yleisesti ottaen koulutusoptimistisia: vaikka esteistä ollaan tietoisia, koulutusta pidetään merkittävänä ja sen uskotaan parantavan omaa työmarkkina-asemaa. Työelämässä jo olleet haastateltavat puolestaan ovat kohdanneet niin asenteellisia kuin rakenteellisia esteitä. Työllistymistä ovat vaikeuttaneet työnantajien ennakkoluulot, palvelujärjestelmän jäykkyys sekä etuuksien yhteensovittaminen palkkatulojen kanssa.

Esteet ovat itsellenikin varsin tuttuja. Ollessani työttömänä vuosina 2002-2003, lähettelin hakemuksia sinne sun tänne. Huomasin saman ilmiön kuin mitä monet kohtalotoverini: jos mainitsit hakemuksessa vammoistasi, ei kutsua haastatteluun yleensä tuntunut tulevan. Siksipä melkein kannattaakin jättää sanomatta mahdolliset “esteet tai hidasteet työnteolle”, sillä se parantaa mahdollisuuksia päästä haastatteluun. Harvalla työnantajalla on pokkaa sanoa kättelyssä “ja tuosta ovesta samantein ulos”. Työnantajien asenteet – se selittää lähes kaiken.

Toki monilla vammaisilla on myös itsellään asenteessa korjattavaa. On ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluavat päästä mahdollisimman helpolla. Ei minulla ole koskaan ollut halua heittäytyä yhteiskunnan tukirakenteiden varaan. Haluan itse määrätä omasta kohtalostani ja toimeentulostani. Parhaiten sitä kontrolloi menemällä töihin. Toki tämän lusmuilun osaa myös täysin terveetkin ihmiset. En esimerkiksi kannata mitään prekariaattien kansalaispalkka-ajattelua, jossa rahaa saa siitä että maataan sohvalla pelaten pleikkaa ja olutta siemaillen. Sellainen lusmuilu ja vastuunpakoilu ei yksinkertaisesti kuulu minun arvomaailmaani.

Tutkimus löytyy pdf:nä tästä linkistä. Kokoa tiedostolla on 1 Mt
Tutkimus on myös luettavissa verkkoversiona tästä linkistä.

Ylen noudatettava itseään koskevia periaatteita

Yleisradio on perustamisestaan vuodesta 1926 lähtien toiminut maamme merkittävimpänä julkisen palvelun tiedonvälitysväylänä, ensin radion ja myöhemmin television ja internetin välityksellä. Yleisradion perusperiaate on saattaa jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin ohjelmistoaan siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen.

Yleisradiota koskevan lain 3 luku ja siihen liittyvä 7§ Ylen julkisesta palvelusta määrittelee tarkemmin Yleisradion tehtävät. Tässä ko. luku:

7 § (635/2005) Julkinen palvelu
Yhtiön tehtävänä on tuoda täyden palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkiseen palveluun liittyviä sisältöpalveluja voidaan tarjota kaikissa televerkoissa.

Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:
1) tukea toimivaa kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;
2) tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;
3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;
4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;
5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;
6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;
7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.

Laki on luettavissa kokonaisuutenaan osoitteesta http://www.yle.fi/yleista/pelis_ylelaki.shtml

Valitettavasti Yle ei kykene noudattamaan tyydyttävällä tavalla kaikkia sille kuuluvia tehtäviään. Erityisesti kohdat 1., 3., 4. ja 5. ovat Ylellä hakusessa.

Olen toimiessani lukuisissa Kuulonhuoltoliiton luottamustehtävissä törmännyt aina samaan asiaan: Yle ei tekstitä ohjelmiaan tarpeeksi. Kuulonhuoltoliitto (KHL) ja Kuurojen liitto ovat toimineet kohta 20 vuotta Yleen päin pyrkiessään parantamaan huonokuuloisten ja kuurojen asemaa ja oikeutta nauttia muun väestön rinnalla Ylen ohjelmista tekstityksen kera. Asialla on kansallista merkitystä, sillä väestön ikääntymisen myötä vähintään 700.000 suomalaista tulee tarvitsemaan tekstityspalveluita nauttiakseen Ylen ohjelmistosta tyydyttävällä tavalla. Tämä luonnollisesti koskee myös kaupallisia tv-kanavia.

Viime marraskuussa Yle ilmoitti pyrkivänsä nostamaan tekstitetyn kotimaisen ohjelmistonsa määrää nykyisestä 20 prosentista noin 30 prosenttiin. Onhan se parempi kuin ei mitään, mutta ei riitä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Mielestäni Yleisradiota koskevaan lakiin pitäisi saada lisäys, joka velvoittaa tekstittämään kaikki kotimaiset ohjelmat. Ulkomaisissa ohjelmissa tekstitys jo onkin valmiina. Hollannissa ja Ruotsissa on olemassa laki, joka velvoittaa paikalliset yhtiöt tekstittämään 100% ohjelmistaan vuoteen 2010 mennessä. Suomi onkin käytännössä kehitysmaa kansalaistensa tasavertaisessa kohtelussa. Asia pystyttäisiin muuttamaan muutaman miljoonan euron satsauksella tesktitystekniikkaan ja koulutettuun työvoimaan. Tässä ei ole mielestäni kyse mistään muusta kuin kansanedustajien tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä. Väitän, että tämä tilanne tulee joka tapauksessa eteen, viimeistään siinä vaiheessa kun reilu 20% maamme asukkaista ei saa selvää mitä televisiossa sanotaan ja tekstiä ei ole…

Tästä tekstityksestä hyötyisivät kaikki: Paitsi kuulovammaiset, myös maahamme muuttaneet voisivat opetella suomen kieltä tekstitettyjen suomenkielisten ohjelmien avulla. Maamme varsin alkeellinen kotouttamispolitiikka kaipaa ehdottomasti tämäntyyppistä tukea. Pikkulapsetkin hyötyisivät kun he voisivat lukea kuulemaansa, aivan samoin kuin monet varttuneemmat lapset ja nuoret, puhumattakaan vanhemmista ikäpolvista, hyödyntävät ulkomaisten ohjelmien tekstitystä kieltenopiskelussaan.

Olin syksyllä 2005 kuuntelemassa KHL:n nuorten edustajana Yleisradion johtajan Mikael Jungnerin mietteitä Yleisradiosta ja hän totesi, että digitalisoinnin myötä Yle pystyy tarjoamaan jopa 16 eri kieltä yhtä ohjelmaa varten. Mietin tuon kuultuani, että mitä hyötyä on tuollaisella kehua, jos ei edes yhtä kieltä saada täyden tekstityksen piiriin?

Monesti tässä yhteydessä vedotaan poliitikkojen rakastamaan yhdyssanaan: rahapulaan. Omasta puolestani Yleisradion rahoitus voitaisiin siirtää valtion verobudjetista rahoitettavaksi. Yleisradion liikevaihto oli vuonna 2005 375 miljoonaa euroa, tällä liikevaihdolla Yle teki tappiota 29 miljoonaa euroa. Televisiomaksu on käytännössä vero, joka on kuitenkin varsin torso, koska se on käytännössä rinnastettavissa vapaaehtoiseen maksuun. Televisiolupatarkastajista huolimatta. Vaikka nykyisen rahoitusmallin onkin tarkoitus taata Ylen puolueettomuus, ei se sitä kyllä ole. Yleä johtaa 23 hengen vahvuinen hallintoneuvosto, jonka jäsenistä 21 valitaan poliittisin perustein kansanedustajien joukosta. Kaksi paikkaa on varattu henkilöstön edustajille. Täyttä puolueettomuutta ei tiedonvälityksessä koskaan saada aikaiseksi; ihmiset tekevät ohjelmia, kertovat uutisia ja päättävät Ylen suunnan, eivät koneet.

Mikään ei mielestäni muuttuisi huonommaksi uuden rahoitusmallin ja televisio-ohjelmien tekstittämisen myötä. Päinvastoin: Suomi lakkaisi olemasta televisiotekstityksen ja tasa-arvoisen television saralla kehitysmaa, jolle muu Eurooppa nauraa.

Blogiarkisto