Archive for joulukuu, 2006

Suomessa on tunnetusti kaksi virallista kieltä; suomi ja ruotsi. Tämän lisäksi on tunnustetun vähemmistökielen aseman saanut useampi muu kieli, mm. romani ja viittomakieli. Mutta kuinka moni tietää, että Suomessa on myös eräs suuri kansallinen vähemmistö, jolla ei ole ollut koskaan minkäänlaisia kielellisiä oikeuksia?

Kyse on karjalan kielestä. Vuonna 1944 Suomessa asui noin 50.000 Suomen kansalaista, joiden äidinkieli oli karjala. Tämä sotien jälkeen evakkoina Raja-Karjalasta lähinnä Savoon siirretty Suomen kansalaisten ryhmä jäi uusilla asuinsijoillaan kielensä kanssa oman onnensa nojaan. Ei voitu edes kuvitella, että voisi opiskella vanhempien kotikieltä kouluissa. Toisin oli stalinistisessa Neuvostoliitossa, jossa karjalalla oli virallisen kielen asema Karjalan Tasavallassa. Toki virallisuus ei tarkoittanut mitään erityisasemaa, karjalaiset kärsivät stalismista siinä missä muutkin.

Tänä päivänä karjalaa puhuu Suomessa äidinkielenään vielä noin 5.000 henkeä ja ymmärtää noin 20.000 henkeä. Karjalan Tasavallassa karjalan kielen eri murteita puhuu ja ymmärtää vielä noin 100.000 henkeä. Karjalan Tasavallan ja Suomen välinen tiedonvaihto ja taloudellinen tuki Suomesta, mm. Oulusta ja Joensuusta, Petroskoihin on elvyttänyt kielen uuteen kukoistukseensa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. 1930-luvulla kesken jäänyt kieliopin ja yhtenäisen kirjakielen luonti on jälleen jatkunut unohtamatta kielen modernisointia, lähinnä suomen kieleen pohjautuen. Aika näyttää, onko uusi kielen nousu pelkästään väliaikaista, vai johtaako tuki siihen mitä siltä odotetaan; kielen säilymiseen vielä pitkälle 2000-luvulle tuleville sukupolville.

Karjalan kieli elää uutta nousua myös Suomessa. Karjalan kieltä voi opiskella mm. kansanopistoissa, ja näin tekevät erityisesti nuoret. Opiskelijavaihto ja yhteydenpito rajantakaiseen Karjalaan on tiivistä. Jopa Uutisvuodon kaltaiset tv-ohjelmat ovat huomanneet kielen olemassaolon. Olin itse heinäkuussa 2005 Aunuksessa karjalaisessa Suuren Mäen kylässä viikon ajan opiskelemassa ukkini ja mummoni äidinkieltä. Keväällä 2006 osallistuin Helsingissä järjestettyyn kurssiin kertauksen vuoksi. Kesällä 2007 osallistun, mikäli suinkin mahdollista, uudelle viikon mittaiselle kurssille Jessoilassa. Petroskoissa ilmestyvä livviläisten Oma Mua-lehti kuuluu viikoittaiseen lukemistooni.

Viime vuosina on poliittisella tasolla tapahtunut merkittävää kehitystä. Karjalaisjuuriset oppineet ja rahvas Suomen ortodoksisen kirkon päämiehen Arkkipiispa Leon johdolla ovat heränneet vaatimaan Suomessa oikeuksiaan suomalaisilta poliitikoilta ja virkamiehiltä. Vastaanotto näyttää olleen varsin suopeaa ajatuksille tunnustetun vähemmistökielen statuksen saamiseksi. Karjalan kielen professuurin saaminen Suomeen olisi merkittävä edistysaskel. Joensuun yliopistoa pidetään luonnollisena sijoituspaikkana. Jotta asia ei unohtuisi uuden eduskunnan aloittaessa istuntojaan 2007, tulisi karjalaisten ja karjalanmielisten äänestää eduskuntaan niitä henkilöitä, jotka kokevat tämän asian tärkeäksi. Minä koen.

Myönnän, että en ole kovinkaan hyvä puhumaan karjalaa. Sitä paremmin ymmärrän ja tahdon ymmärtää vielä enemmän. Varsinkin kun viikko Aunuksessa avasi silmäni ja ymmärsin, miksi joskus ajattelen kuten ajattelen. Sehän on karjalaisuutta, joka on säilynyt rajan molemmilla puolilla! Ymmärsin tuolloin myös kuuluvani tavallaan kielelliseen vähemmistöön sukuni kautta. Vielä kun saisimme samat perusoikeudet kuin muilla vähemmistöillä.

Stakesin joulukuussa julkaistavan tutkimuksen mukaan työnantajat eivät ole halukkaita palkkaamaan koulutettuja vammaisia työntekijöitä, vaikka samaan aikaan yritykset valittavat työvoimapulaa. Käytännössä 65 prosenttia palvelualan yrityksistä kärsii työvoimapulasta, mutta vain 2-4 prosenttia yrityksistä on palkannut ns. vajaakuntoisen työntekijän, vaikka saatavilla olisi ollut pilvin pimein ammatillisesti päteviä työntekijöitä joiden ainut vika on vammaisuus.

Suurimpana syynä mainitaan pelko huonosta yrityskuvasta, mitä näkyvillä oleva vammainen työntekijä voi asiakkaille luoda. Tämä voi olla uutinen joillekin: vammaisuus ei tartu. Tämä tutkimus todistaa todeksi sen, minkä monet vammaiset tietävät ilman tutkimuksiakin: elämme sairaassa yhteiskunnassa, jossa todellinen sairaus piilee maahamme viime vuosikymmeninä levinneessä tehokkuusajattelussa. Ajatellaan, että vammainen työntekijä on automaattisesti hidas tai muuten vain huono.

Väitän, että vammaiset ovat parhaita työntekijöitä mitä yritys voi saada. Paras asia mitä yritys voi tehdä suomalaisuuden osoittamiseksi, on palkata vammainen työntekijä. Maassamme on paljon sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat yritystä joka osaa ottaa myös sosiaalista vastuuta. Osakkeenomistajille tunnettava vastuu ei siitä kärsi. Väitän myös, että vammaisten uskollisuus työnantajaa kohtaan on korkeammalla tasolla kuin terveillä työntekijöillä ja näin ollen he tekevät monissa tapauksissa töitä jopa tehokkaammin kuin täysin terve työntekijä. Tämä johtuu siitä, että vammainen työntekijä tietää olevansa työmarkkinoilla heikoilla ja siksi motivaatio työskennellä on korkeammalla. Terve ihminen luovuttaa helpommin.

Mitä sitten voidaan tehdä tutkimustuloksen tulosten parantamiseksi jatkossa? Valtio on tähän asti rohkaissut yrityksiä palkkaamaan vajaakuntoisia työntekijöitä työllistämistukien avulla ja näin se tekee jatkossakin. Sdp lupaa taas Heinäluoman suulla lisää (vaali)rahaa vammaisten työllistämiseen seuraavalle vaalikaudelle, ikään kuin raha ratkaisisi tämän ongelman.

Valitettavasti tämän asiantilan parantaminen ei ole eduskunnan tai työmarkkinaosapuolten käsissä. Mitä raha auttaa, kun työnantajien asenteet ovat mitä ovat? Ihmisten asenteista kaikki lähtee. Ratkaisu on meidän kaikkien korvien välissä. Siinäpä pohdittavaa itse kullekin.