Archive for tammikuu, 2007

Yleisradio on perustamisestaan vuodesta 1926 lähtien toiminut maamme merkittävimpänä julkisen palvelun tiedonvälitysväylänä, ensin radion ja myöhemmin television ja internetin välityksellä. Yleisradion perusperiaate on saattaa jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin ohjelmistoaan siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen.

Yleisradiota koskevan lain 3 luku ja siihen liittyvä 7§ Ylen julkisesta palvelusta määrittelee tarkemmin Yleisradion tehtävät. Tässä ko. luku:

7 § (635/2005) Julkinen palvelu
Yhtiön tehtävänä on tuoda täyden palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkiseen palveluun liittyviä sisältöpalveluja voidaan tarjota kaikissa televerkoissa.

Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:
1) tukea toimivaa kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;
2) tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;
3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;
4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;
5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;
6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;
7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.

Laki on luettavissa kokonaisuutenaan osoitteesta http://www.yle.fi/yleista/pelis_ylelaki.shtml

Valitettavasti Yle ei kykene noudattamaan tyydyttävällä tavalla kaikkia sille kuuluvia tehtäviään. Erityisesti kohdat 1., 3., 4. ja 5. ovat Ylellä hakusessa.

Olen toimiessani lukuisissa Kuulonhuoltoliiton luottamustehtävissä törmännyt aina samaan asiaan: Yle ei tekstitä ohjelmiaan tarpeeksi. Kuulonhuoltoliitto (KHL) ja Kuurojen liitto ovat toimineet kohta 20 vuotta Yleen päin pyrkiessään parantamaan huonokuuloisten ja kuurojen asemaa ja oikeutta nauttia muun väestön rinnalla Ylen ohjelmista tekstityksen kera. Asialla on kansallista merkitystä, sillä väestön ikääntymisen myötä vähintään 700.000 suomalaista tulee tarvitsemaan tekstityspalveluita nauttiakseen Ylen ohjelmistosta tyydyttävällä tavalla. Tämä luonnollisesti koskee myös kaupallisia tv-kanavia.

Viime marraskuussa Yle ilmoitti pyrkivänsä nostamaan tekstitetyn kotimaisen ohjelmistonsa määrää nykyisestä 20 prosentista noin 30 prosenttiin. Onhan se parempi kuin ei mitään, mutta ei riitä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Mielestäni Yleisradiota koskevaan lakiin pitäisi saada lisäys, joka velvoittaa tekstittämään kaikki kotimaiset ohjelmat. Ulkomaisissa ohjelmissa tekstitys jo onkin valmiina. Hollannissa ja Ruotsissa on olemassa laki, joka velvoittaa paikalliset yhtiöt tekstittämään 100% ohjelmistaan vuoteen 2010 mennessä. Suomi onkin käytännössä kehitysmaa kansalaistensa tasavertaisessa kohtelussa. Asia pystyttäisiin muuttamaan muutaman miljoonan euron satsauksella tesktitystekniikkaan ja koulutettuun työvoimaan. Tässä ei ole mielestäni kyse mistään muusta kuin kansanedustajien tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä. Väitän, että tämä tilanne tulee joka tapauksessa eteen, viimeistään siinä vaiheessa kun reilu 20% maamme asukkaista ei saa selvää mitä televisiossa sanotaan ja tekstiä ei ole…

Tästä tekstityksestä hyötyisivät kaikki: Paitsi kuulovammaiset, myös maahamme muuttaneet voisivat opetella suomen kieltä tekstitettyjen suomenkielisten ohjelmien avulla. Maamme varsin alkeellinen kotouttamispolitiikka kaipaa ehdottomasti tämäntyyppistä tukea. Pikkulapsetkin hyötyisivät kun he voisivat lukea kuulemaansa, aivan samoin kuin monet varttuneemmat lapset ja nuoret, puhumattakaan vanhemmista ikäpolvista, hyödyntävät ulkomaisten ohjelmien tekstitystä kieltenopiskelussaan.

Olin syksyllä 2005 kuuntelemassa KHL:n nuorten edustajana Yleisradion johtajan Mikael Jungnerin mietteitä Yleisradiosta ja hän totesi, että digitalisoinnin myötä Yle pystyy tarjoamaan jopa 16 eri kieltä yhtä ohjelmaa varten. Mietin tuon kuultuani, että mitä hyötyä on tuollaisella kehua, jos ei edes yhtä kieltä saada täyden tekstityksen piiriin?

Monesti tässä yhteydessä vedotaan poliitikkojen rakastamaan yhdyssanaan: rahapulaan. Omasta puolestani Yleisradion rahoitus voitaisiin siirtää valtion verobudjetista rahoitettavaksi. Yleisradion liikevaihto oli vuonna 2005 375 miljoonaa euroa, tällä liikevaihdolla Yle teki tappiota 29 miljoonaa euroa. Televisiomaksu on käytännössä vero, joka on kuitenkin varsin torso, koska se on käytännössä rinnastettavissa vapaaehtoiseen maksuun. Televisiolupatarkastajista huolimatta. Vaikka nykyisen rahoitusmallin onkin tarkoitus taata Ylen puolueettomuus, ei se sitä kyllä ole. Yleä johtaa 23 hengen vahvuinen hallintoneuvosto, jonka jäsenistä 21 valitaan poliittisin perustein kansanedustajien joukosta. Kaksi paikkaa on varattu henkilöstön edustajille. Täyttä puolueettomuutta ei tiedonvälityksessä koskaan saada aikaiseksi; ihmiset tekevät ohjelmia, kertovat uutisia ja päättävät Ylen suunnan, eivät koneet.

Mikään ei mielestäni muuttuisi huonommaksi uuden rahoitusmallin ja televisio-ohjelmien tekstittämisen myötä. Päinvastoin: Suomi lakkaisi olemasta televisiotekstityksen ja tasa-arvoisen television saralla kehitysmaa, jolle muu Eurooppa nauraa.

Viime aikoina on kovasti kohistu monikulttuurisuudesta ja sen tarpeesta tai tarpeettomuudesta Suomessa. Omasta mielestäni Suomi on jo monikulttuurinen ja keskustelu monikulttuurisuudesta siksi turhaa. Mitä se monikulttuurisuus oikeasti edes tarkoittaa? Tässä minun tulkintani asiasta.

Suomi ja suomalaiset ovat aina olleet tekemisissä vieraiden kulttuurien ja uskontojen kanssa, olivat he sitten ruotsalaisia, venäläisiä tai vaikkapa saksalaisia. Taikka luterilaisia, pakanoita tai ortodokseja. Kaikista näistä kansallisista ja uskonnollisista kulttuureista on otettu vaikutteita kuluneiden satojen vuosien aikana ja suomalainen kulttuuri on muuttunut siinä samalla, ei paljoa, mutta vähän. Käytännössä Suomen kulttuuri ja kieli tänä päivänä on sekoitus kaikkia näitä.

Muinoin Suomeen kuului sellainen kaupunki kuin Viipuri, jossa puhuttiin yleisesti useita eri kieltä ja jokaiselle kielelle oli omat koulut. Oli suomalaiset ja suomalaisten koulut. Oli ruotsalaiset ja ruotsinkieliset koulut. Sama juttu venäläisten, saksalaisten ja juutalaisten, eli hepreankielisten kanssa. Kaikkia kuitenkin yhdisti se, että he osasivat enemmän tai vähemmän suomea. Olihan kaupungin asukkaista suurin osa suomalaisia. Venäläiset tosin yrittivät muuttaa tätä faktaa kielipolitiikallaan 1800-luvun lopulla. He epäonnistuivat, kuten tästäkin jutusta voidaan päätellä.

Usein tuntuu siltä, että tämänpäivän monikulttuurisuuskeskustelussa on mopo vähän hukassa. Mitä monikulttuurisuuden kannattajat oikeastaan haluavat? Haluavatko he, että heidän omista kielistään tehdään virallisia kieliä, joita suomalaisten lasten tulisi opetella pakkoruotsin tapaan? Haluavatko he, että maassamme vallitsevaa Joulunviettotapaa ikäänkuin kielletään olemasta ja alamme viettää paitsi Joulua, myös Hanukkaa, Kwanzaa ja Talvipäivänseisausta? Siirrymme yhdysvaltalaiseen malliin, jossa poliittisen korrektiuden nimissä on pakko käyttää sanaa juhlapäivä Joulun sijaan? Kieltäisimme oman kulttuurimme; sen, joka tekee meistä suomalaisia? Tällainen pyrkimys johtaa suomalaisten keskuudesta ponnistavaan vastareaktioon. Historia on sen jo muutaman kerran osoittanut.

Mielestäni jokaisessa toimivassa valtiossa on aina yksi vallitseva pääkulttuuri, joka hallitsee. Se on valtion ja kansan olemassaolon edellytys. Suomessa se on kristillisyyteen perustuva kulttuuri, jossa puhutaan suomea ja ollaan luterilaisia. Suomessa on monta eri alkuperäistä suomalaista heimoa, joita yhdistää suomen kieli. Unohtamatta saamelaisia. Erottavia tekijöitä voivat olla murre, uskonto, ruokakulttuuri ja musiikkisoittimet, mutta heitä yhdistää Suomen valtio ja suomalaisuus. Heitä yhdistää tervehenkinen kansallismielisyys ja yhteiseen hiileen puhaltaminen (unohtamatta kuitenkaan elävää huumorin sävyttämää naapuriheimon jäsenten leikkimielistä herjaamista).

Tämä on se maassamme vallitseva kulttuuri ja näin tulee olla myös tulevaisuudessa. Tämä ei kuitenkaan mielestäni tarkoita sitä, etteivät maassamme asuvat vähemmistöt saisi harjoittaa kulttuuriaan ja kieltään taikka uskoa eri jumaliin tai jopa samaan jumalaan, eri profeettojen oppien mukaisesti.

Itse suomalais-karjalaisen identiteetin omaavana en ole kokenut mitään ongelmia kuuluessani kahteen kulttuuriin. Eli ollessani monikulttuurinen. Olen äidinkieleltäni suomalainen ja rakastan tätä maata. Juureni ovat Karjalassa ja rakastan sitä maata. Olen elänyt käytännössä luterilaisessa ja ortodoksisessa maailmassa, jossa läsnä ovat olleet maallistuneet luterilaiset karjalaiset ja uskovaiset ortodoksiset karjalaiset.

Minusta on luonnollista, että Suomessa puhutaan suomea ja toimitaan kuten toimitaan. Minulle on luonnollista, että joskus irtaudun suomalaisesta maailmasta ja olen karjalaisen identiteetin omaavien heimoveljieni ja -sisarten joukossa, tapahtui tämä sitten Suomessa tai Itä-Karjalassa ja huomioin toimissani erot suomalaisiin tapoihin. Olen maassa maan tavalla.