Archive for helmikuu, 2007

Otsikossa mainittu Leevi on kissani. Leevi löytyi elokuussa 2006 harhailemasta Helsingin Konalassa. Kadulta poju joutui ensin eläinlääkärin hoidettavaksi, josta Leevi siirrettiin Helsingin eläinsuojeluyhdistykseen. Siellä hänelle tehtiin terveystarkistus ja annettiin nimi Frankie Boy.

Kun asuin vielä kotona, meillä oli kaksi eurooppalaista maatiaiskissaa, Milla ja Eetu. Molemmat kissat elivät yli 15-vuotiaiksi, kuollen 2000-luvun alkupuoliskolla. Itse olin jo pari vuotta sitten päättänyt hankkia uuden kissan. Tuolloin aikeeni esti silloisen asunnon pienuus. Ostettuani viime keväänä tämän nykyisen asuntoni päätin sitten ryhtyä kissanhankintaprojektiin tulevana syksynä. Kolme kertaa kävinkin Hesyssä katsomassa sopivia kissoja. Ensimmäisellä kerralla tyhjin käsin poistuessani tunsin itseni kissojen petturiksi ja teki mieli napata kädet ja kainalot täyteen kissoja ja juosta pakoon.

Kolmannella kerralla näin mustavalkoisen kissan. Frankie Boy vaikutti rauhalliselta yksilöltä, eikä kissalla ollut tiettävästi esimerkiksi nurkkiinpissimisongelmaa. Hyvin arka se kyllä oli, mutta olen kärsivällinen luonne ja olin varma siitä, että meistä tulisi vielä hyvät kaverit ajan mittaan. Erityisesti kiinnitin huomiota Frankie Boyn “leijonanharjaan”. Kissani on nimittäin norjalainen metsäkissa, ja sen mahtava leijonanharja teki kissasta jännän näköisen. Siihen kun vielä yhdistetään ilveksistä tutut korvien tupsut, oli asia sillä selvä. Ei muuta kuin varaus vetämään ja parin päivän kuluttua noutamaan kissaa. Kissan ikä on tuntematon, mutta uskoisin kyseessä olevan vasta parivuotiaan kissan.

Frankie Boyn kuljetushäkkiin saaminen oli varsinainen show. Hesyn hoitaja joutui laittamaan suojahanskat käsiinsä ennenkuin uskalsi ottaa vauhkon ja panikoivan kissan käsiinsä. Kun kissaa yritettiin laittaa itse häkkiin, levitti se tassunsa niin ettei sitä saanut häkkiin. Lopulta hoitajan piti kääntää kissa niin, että sen sai selkä edellä häkkiin. Välittömästi häkkiinjoutumisen jälkeen alkoi hurja mourunta ja pyörintä. Tähän auttoi vanha kikka, eli häkin peittäminen siten, että eläin ei näe ulos. Kun kissa oli häkissä, ei muuta kuin häkki autoon ja kohti Frankie Boyn uutta kotia.

Uuteen kotiin saavuttuaan Frankie Boy syöksyi piiloon sängyn alle. Siellä hän vietti pari ensimmäistä päivää, käyden välillä syömässä tai hiekkalaatikolla, mahdollisimman hiljaa ja varovasti. Tätä kesti muutamia päiviä. Koska kyseessä on löytäkissa, mietin josko sillä olisi jotain musiikkia mitä Frankie Boy oli tottunut kuulemaan mahdollisessa entisessä kodissaan. Leevi and the Leavingsin musiikki tuntuikin tepsivän kissaan, sillä aina kun soitin Leevin musiikkia, kissa tuli pois piilosta kurkkimaan. Nimi oli sillä selvä. Leevi.

Nyt Leevi on ollut minulla puolisen vuotta ja hän ei pelkää minua enää lainkaan. Vieraille hän on kyllä arka. Leeville on kehittynyt rutiineja; aina kun tulen kotiin, on Leevi eteisessä vastassa. Sitten seuraa siirtyminen olohuoneen matolle jossa suoritetaan perinteinen lihasten venyttelyoperaatio ja naukumiskonsertti. Leeville tärkeintä tässä vaiheessa on päästä syliin. Tämä tarkoittaa 5-10 minuutin mittaista kehräyskonserttia ja loikoilua, mieluiten vatsani päällä. Tätä tapahtuu pitkin iltaa ja oikeastaan aika kun olen kotona. Tätä kirjoittaessani Leevi nukkuu lempipaikallaan ikkunan vieressä olevalla pöydällä. Ikkunan vieressä on viileää ja Leevin pitkähkö turkki arvatenkin aiheuttaa tiettyjä vaatimuksia nukkumapaikan suhteen. Vieressäni Leevi ei koskaan kauaa viihdy, olemmehan me molemmat sen verran kuumaverisiä kolleja. Kohta kisu arvatenkin herää ja huomauttaa ruokakupin tyhjyydestä…

Täytyy kyllä sanoa, etten ymmärrä ihmisiä jotka ottavat kesäkissoja tai mitään muitakaan eläimiä ja hylkäävät ne kesän lopuksi, kuten epäilen Leevillekin käyneen. Mahtaakohan sellaisten ihmisten päässä liikkua mitään muuta kuin sitä keltaista itseään? Kissa ei ole mikään lelu, vaan eläin josta pitää pitää huolta koko sen elämän ajan. Kissa voi elää jopa 30-vuotiaaksi, joten kyseessä on perheenjäsen joka vie paljon rahaa ja aikaa mutta antaa paljon enemmän, ainakin minulle. Kissa on itsenäinen ja vapaa, aivan kuten minäkin. Minun on helppo ymmärtää kissojen sielunelämää.

Nyt tuli naukuva nootti ruokahuollolle, joten pitää lopettaa…

Leevi poseeraa blogin lukijoille.

Vaaleihin on enää reilu 3 viikkoa aikaa ja vaalihuuma senkus kiihtyy. Numerot saatiin virallisesti viime torstaina, oma numeroni Helsingin vaalipiirissä on 202. Samaisena päivänä olin mukana MTV3:n “Vallanjakajat – poliittiset iltamat”-ohjelmassa Helsingin Grand Casinolla yleisön joukossa, pari kertaa olin televisiokameran kohteena.

Nettimainonta on ollut näiden vaalien Se Iso Juttu. Oma mainoskampanjani Googlessa ja sen kumppanuussivustoilla alkoi jo joulukuussa ja hyvin tulee näyttökertoja sekä hittejä. Uskon menon vain kiihtyvän mitä lähemmäs vaalit tulevat ja ihmiset etsivät sitä omaa ehdokastaan. Olen vastannut liki jokaiseen vaalikoneeseen, mitä olen suinkin vain saanut tietooni. Näissä vaaleissa on nähty sellainen vaalikonehuuma, ettei mitään rajaa. Näitä voisi jo hiukan rajoittaa joidenkin ehdokkaiden mielestä. Toisaalta tämä kuuluu demokratiaan ja on hyvä, että myös eri edunvalvontaryhmät kysyvät ehdokkaiden mielipiteitä heille läheisistä asioista. Tietotekniikan hyötykäyttö vaalikoneiden muodossa on luonnollisesti paras ja halvin tapa kysyä mielipiteitä.

Kohderyhmilleni suunnattu lehtimainonta on sekin alkanut ja lisää mainoksia on tulossa asiantuntijalehdissä sekä myös sanomalehdissä. Helsingin Perussuomalaiset järjestävät vaalitilaisuuksia päivittäin ympäri Helsinkiä. Löydätte alustavan luettelon niistä vaalikiertueen paikoista joihin itse olen tulossa kotisivujeni kiertuekalenterista. Muutokset ovat todennäköisiä, sillä osallistun myös erilaisiin vaalipaneeleihin, joita järjestetään eniten nuorisovaaleihin liittyvien vaalipaneelien muodossa eri kouluissa ympäri Helsinkiä. Myös eri terveysjärjestöjen paneelit ja tiedotustilaisuustyyppiset keskustelutilaisuudet kuuluvat lähiaikojen suunnitelmiini. Tämän viikon ajan olen iltaisin noin kello 17-19 Vanhassa Satamassa pidettävässä Reaktori-tapahtumassa Helsingin poliittisten nuorisojärjestöjen yhteisellä lehtikojulla, en tekemässä vaalityötä vaan opastamassa lapsia ja nuoria äänestämisen hyödyllisyyteen.

Tervetuloa tapaamaan minua ja juttelemaan kanssani eri tilaisuuksissa!

Näin hätänumeropäivän 11.2. kunniaksi lienee paikallaan käsitellä hiukan asiaanliittyvää kansalaisvaikuttamista. Monesti ihmiset vain valittavat, kun he eivät mielestään voi vaikuttaa asioihin joilla on heille merkitystä. Useinmiten ihmiset jättävätkin asiat sikseen ja tyytyvät tilanteeseen. Väärin.

Kerron teille tositarinan pienestä uutisesta, joka johti ensin nettiaddressiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen asia nousi eduskuntatasolle Perussuomalaisten kansanedustajan Raimo Vistbackan sisäministeri Kari Rajamäelle osoittaman kirjallisen kysymyksen muodossa, johtaen viranomaistahon laiskottelun loppumiseen. Kansalaisvaikuttamista parhaimmillaan siis.

Elokuun puolivälissä vuonna 2006 surffailin netissä ja satuin Ilta-Sanomien verkkosivuille. Erityisesti yksi uutinen kiinnitti huomioni. Alunperin Keskisuomalainen-lehdessä julkaistu juttu oli Ilta-Sanomissa saanut otsikokseen “Tekstiviestien lähettäminen hätäkeskukseen ei ole mahdollista“. Jutun mukaan jo neljä vuotta valmisteilla ollut hätätekstiviestien lähetysmahdollisuus yleiseen hätänumeroon 112 oli jäänyt junnaamaan paikoilleen “ratkaisemattomien teknisten kysymysten vuoksi” ja siitä syystä, että “palvelu on tarkoitettu suhteellisen pienelle väestönosalle”. Toisin sanoen, pelastusviranomaisia ei kiinnosta tarjota pelastuspalveluita huonokuuloisille ja kuuroille, koska heitä on liian vähän? Hätätekstiviestiasialla on kansallista merkitystä, koska useampi kuin joka 7. suomalainen luokitellaan kuulovammaiseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä 740 000 henkilöä. Suhteellisen pieni väestönosa? Enpä usko. Puheet teknisistä ongelmista ovat mielestäni puppua. Jos ihminen pystyy lähettämään miehen kuuhun, pystyy se myös luomaan hätätekstiviestijärjestelmän. Varsinkin kun sellainen on jo olemassa Islannissa. Asiaan liittyvät ongelmat ovatkin mielestäni puhtaasti asiasta vastuullisten viranomaisten korvien välissä.

Tuolloin oli tiedossa, että kaikilla hätäkeskusalueilla Helsinkiä lukuunottamatta on käytössään kännykkä, johon huonokuuloiset ja kuurot voivat lähettää tekstiviestejä saadakseen apua. Puhelimessa puhuminen ja erityisesti kuunteleminen kun saattaa monille olla ymmärrettävästi ylivoimainen tehtävä hädän hetkellä. Kaiken huipuksi kyseiset numerot ovat huippusalaisia, eikä niitä voida Hätäkeskuslaitoksen mukaan julkaista yleiseen tietoon ilkivallan pelossa. Numeroa levitetäänkin lähinnä kädestä käteen jaettavan esitteen avulla. Veikkaanpa, että ei niin kovinkaan pitkän ajan kuluttua vähän yhden jos toisenkin hätäkeskuksen kännykän tekstiviestimuisti täyttyy nopeammin kuin niitä voidaan sieltä poistaa, jos asiaa ei edistetä pikavauhtia.

Uutisen huomattuani välitin juttulinkin Kuulonhuoltoliiton liittohallituksen jäsenen Eija Isakssonin tietoon, joka ryhtyikin välittömästi toimiin tarmokkaaseen eijamaiseen tapaansa. Tuloksena oli nettiaddressi, jonka perustamisesta saatiin lisäksi lyhyt juttu alkuperäisen jutun julkaisseeseen Keskisuomalaiseen. Nimiä addressiin alkoikin kertyä, ensin satamäärin ja lopulta nimiä oli koossa toista tuhatta. Jotta juttu ei lätsähtäisi siihen, kirjoitin asiasta Net.Nytiin, työpaikkani verkkosivun huippusuosittuun blogiin. Lisäksi monet tutut ja puolitutut välittivät sähköpostiviestiä addressista eteenpäin.

Jotta asia ei jäisi pelkästään nimienkeräämiseksi, tarvittiin luonnollisesti myös eduskuntatason saavuttamista, eli sen tason jonka sana saisi myös laiskotteleviin viranomaisiin vauhtia. Tässä vaiheessa huhut kertoivatkin hätätekstiviestiasian viivästymisestä syntyneen kohun saavuttaneen myös eduskunnan kansanedustajat hyökyaallon lailla, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Eräänkin helsinkiläisen kokoomuslaisen kansanedustajan avustaja oli ottanut pikaisesti yhteyttä KHL:n johtohenkilöihin, mutta ilmeisesti asiaa ei todettu riittävän tärkeäksi ja se taisi unohtua kansanedustajan asioidenhoitolistalta. Liekö pitkän kesäloman rasitteet vielä painaneet vai mihin asia jäi.

Toiminnan miehenä en moista laiskottelua tykkää sivusta katsella, joten ei muuta kuin toimeen: Kirjoittamaan sähköpostiviestiä oman puolueeni eduskuntaryhmälle ja pyyntöä ryhtyä asiassa tarvittaviin toimenpiteisiin. Kansanedustajamme Raimo Vistbacka Vaasan vaalipiiristä ottikin asian hoitaakseen kokeneena pelastusalan viranomaisena. Hän ymmärtää asian merkityksen suomalaisille. Kohta syntyi kirjallinen kysymys 645/2006 sisäministeri Kari Rajamäelle, johon sisäministeri myös vastasi. Pian tämän jälkeen tulikin tieto, että asiaa on ryhdytty ajamaan jälleen eteenpäin vuositolkulla kestäneitä neuvotteluja ja selvitystöitä jatkamalla. Tämä kaikki tapahtui muutamassa kuukaudessa.

Tällä hetkellä on asiassa tapahtunut tietojeni mukaan seuraavanlaista edistystä: Helsingin hätäkeskus on saanut oman kännykän hätätekstiviestejä varten ja asiaa koskeva esite on uusittu; numerot tosin ovat edelleen varsin salaisia. Hätäkeskuslaitos ja Viestintävirasto selvittävät miten hätätekstiviestit saadaan ohjattua lähimpään hätäkeskukseen, hätäpuheluiden tapaan. Helsingin Sanomat kirjoittikin aiheesta 3.11.2006 varsin mielenkiintoisen artikkelin. Koko järjestelmä on tarkoitus saada siis toimintaan vuoden 2007 keväällä. Odotammekin jännityksellä, johtavatko puheet käytännön toimiin seuraavalla eduskuntakaudella, vai pitääkö ampua uudestaan suolahauleja vastuullisten virkamiesten takalistoon.

Kuten sanomattakin lienee selvää, jokainen VOI vaikuttaa asioihin omalla panoksellaan. Jos ei edes yritä, ei voi mitään muutosta tullakaan. Muutoksen tekemiseen tarvitaan tuuria, tietämystä ja halua yrittää. Tulevaisuus kertoo lopputuloksen.

Perussuomalaisten Nuorten järjestöaktiivina olen havainnut, että politiikka kiinnostaa nuoria, mutta he eivät ole yhtä kiinnostuneita liittymään puolueisiin tai osallistumaan toimintaan. Suurin ongelma on nähdäkseni nuorille tullut negatiivinen mielikuva politiikasta ja jonkinlainen passiivisuus; ideologia kiinnostaa, mutta puoluetoiminta ei. Siinä sivussa se äänestäminenkin saattaa unohtua. Vanhempien ikäpolvien kohdalla asia ei ole ihan niin huolestuttava puoluetoiminnan saralla, onhan Perussuomalaisen puolueen jäsenmäärä noussut Vihreiden tasolle, ellei ole jo mennyt ohi eli noin 3000 henkeen. Myös Perussuomalaiset Nuoret ovat kasvattaneet jäsenmääräänsä.

Ei lienee kaukaa haettua väite, että puolueet näyttävät yhdestä puusta veistetyiltä, kun kaikki puolueet ovat samassa hallituksessa. Sateenkaarihallitukset (eli hallitukset joissa ovat mukana lähes kaikki puolueet oikealta ja vasemmalta) toimivat kriisiaikoina, kuten viime laman aikana, mutta eivät normaaliaikoina. Väitän, että tämä on ollut yksi suurimmista syistä miksi kansalle on tullut mielikuva yhdestä puusta. Minne ovat kadonneet ideologiset periaatteet?

Kiertäessäni menneenä syksynä Allianssin Nuorisovaalit-projektiin liittyen yhdessä muiden poliittisten nuorisojärjestöjen edustajien kanssa helsinkiläisiä ammattikouluja ns. Amiskiertueen hengessä olen huomannut, että nuoria kiinnostavat yhteiskunnalliset kysymykset. On vain kyse oikeista tavoista kaivaa nuorten mielipiteet esille. Ammattikoululaisten kohdalla mielipiteitä on siinä missä lukiolaisillakin, mutta niitä ei vaan tuoda jostain kumman syystä esille. Liekö taustalla nuoruuden angsti? Mennään massan mukana kuin sorsanpojat lammikkoon? Mene ja tiedä.

Helsingissä toteutimme Amiskiertueen perinteisen paneelin sijasta aktiivisemmalla, kokeellisella ohjelmalla. Yhden oppitunnin aikana kävimme läpi kolme eri vaihetta; järjestöjen esittäytyminen, puolueiden synnyttämät mielikuvat ja ideologinen jana. Erityisesti kolmas vaihe sai nuoret aktiivisiksi. Nuoret ovat käyneet joskus kipakkaakin keskustelua omista mielipiteistään ajankohtaisiin kysymyksiin, kuten tulisiko Helsingin keskustan olla autoton tai tulisiko maahanmuuttoa lisätä entisestään. Kun me nuorisojärjestöjen edustajat olemme olleet mukana tällä janalla, ovat nuoret voineet hakea vertailukohtaa puolueiden nuorisojärjestöjen edustajien kautta omien ajatustensa sijaintiin poliittisella kentällä.

Toivotaan, että vierailumme ovat jääneet oppilaiden mieleen ja nuoret osallistuvat (sikälimikäli koulunsa siihen mahdollisuuden tarjoaa) valtakunnalliseen Nuorisovaaliin, jonka tulokset julkaistaan eduskuntavaalien alla. Suosittelen lämpimästi tätä kolmen kohdan mallia omalla painotuksella myös muille kansalaisvaikuttamisen saralla toimiville tahoille.