Archive for marraskuu, 2007

Tämän viikon tiistaina 20.11. näki päivänvalon Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiön Otus:n tutkija Anna Niemelän tutkimus “”Joutuu vähän taisteleen” – Tutkimus vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspoluista”. Otin itse osaa kyseiseen tutkimukseen ja vaikka siihen saatiinkin varsin vähän osanottajia (vain 34 nykyistä tai entistä opiskelijaa), se oli mielestäni hyödyllinen tutkimus, sillä vammaisten opiskelijoiden tilannetta on muutenkin tutkittu varsin vähän.

Tutkimukseen liittyi tiivistelmä, jota kommentoin tässä hiukan. Harmaalla merkitty osuus on tutkimustiivistelmästä, normaali teksti omaa kommentointiani. Samalla asiaan vihkiytymättömillekin selvinnee yhtä sun toista siitä maailmasta, jossa allekirjoittanutkin elää. Koko tutkimus on luettavissa lopussa olevista linkeistä.

Tutkimus käsittelee vammaisten ja kuurojen nuorten opintojen ja työllistymisen vaikuttimia. Tarkastelun kohteena ovat koulutuspolkujen muodostuminen, koettu tuki ja kannustimet sekä toisaalta asenteelliset, sosiaaliset ja fyysiset esteet toisen asteen koulutuksessa ja korkeakoulutuksessa sekä työelämään siirtyessä. Tutkimuksen väljästi määriteltynä kohderyhmänä ovat liikunta- ja näkövammaiset nuoret sekä huonokuuloiset ja kuurot nuoret. Tutkimuksessa käsitellään jonkin verran myös erilaisten oppijoiden kokemuksia opintojen esteettömyydestä; pääpaino on kuitenkin vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspoluissa.

Tutkimuksen viitekehys rakentuu vammaisuuden yhteiskunnallisen mallin sekä kokemuksellisen lähestymistavan varaan. Kokemuksellisen näkökulman ja yhteiskunnallisen mallin yhteensovittaminen merkitsee sitä, että koulutuspolkuja ja työllistymistä tarkastellaan kokemuslähtöisesti, yhteiskunnan sekä sen rakenteiden ja instituutioiden kontekstissa. Aineiston analyysissa on lisäksi sovellettu opiskelukyvyn käsitekarttaa.

Tutkimuksen aineistona on kaksi ryhmähaastattelua ja 28 yksilöteemahaastattelua. Haastateltavia on yhteensä 34, joista 23 on naisia ja 11 miehiä. Haastateltavat ovat 17–34-vuotiaita. Mukana on sekä opiskelijoita että valmistuneita. Haastateltavat ovat pääosin korkeakouluissa opiskelevia, niistä valmistuneita tai niihin tulevaisuudessa tähtääviä. Aineisto on analysoitu teemoittelun ja luokittelun avulla.

Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tutkimuksesta, eikä niihin ole sen kummemmin minulla sanottavaa. Tämä kolmas kappale sensijaan ansaitsee parikin huomiota. Kritisoin kahta asiaa; sitä, että haastateltavia saatiin niin vähän ja sitä, että haastateltavia haettiin lähinnä korkeakouluista ja järjestöistä.

Ongelmahan tässä omasta mielstäni se, että korkeakouluissa opiskelevat ja järjestöissä aktiiveina olevat tuntuvat olevan pääosin niitä ihmisiä, jotka uskaltavat tuoda itseään esiin, toisin sanoen ammattikouluissa (joissa opiskelee ylivoimainen enemmistö esimerkiksi huonokuuloisista) ja yhdistysten ulkopuolella olevien ääni ei tosielämässä eikä tutkimuksessakaan pääse esiin.

Tämän ilmiön huomasin ensimmäisen kerran moottorikorvien foorumilta; reilusti yli puolet foorumilla aktiivisesti kirjoittavista huonokuuloisista on korkeakoulun tai yliopiston käyneitä “menestyjiä”. Tosielämässä korkeakoulutettujen huonokuuloisten osuus jää 10% kaikista huonokuuloisista. Ilmiö on siis selvästi havaittavissa.

Haastateltavien koulutuspolut ovat tiivistettävissä kolmeen tyyppiin, jotka on nimetty suoraviivaiseksi, mutkistuneeksi ja katkenneeksi koulutuspoluksi. Suoraviivainen koulutuspolku on mahdollisista esteistä huolimatta edennyt ilman suurempia katkoksia, vaikeuksia tai hidasteita asteelta toiselle. Mutkistunut koulutuspolku sisältää katkoksia tai on pitkittynyt. Koulutuspolkua voi luonnehtia katkenneeksi silloin, kun henkilö on ollut vastoin tahtoaan pitemmän aikaa sekä koulutuksen että työelämän ulkopuolella.

Omalta osaltani voin sanoa kuuluneeni suoraviivaiseen koulutuspolun käyneeseen osaan vastaajista. Näin jälkikäteen katsottuna hankin itselleni kaksi ammattia varsin nopeasti ja nuorena: valmistuin yo-pohjaiselta kauppaopiston markkinointimerkonomi-linjalta tammikuussa 2000, ollessani vielä 21-vuotias. Armeijahan jäi omalta osaltani terveyssyistä väliin, joten “säästin” siinä tahtomattani vuoden. Tosin se fakta, että en päässyt lukion jälkeen puoleen vuoteen opiskelemaan mihinkään kouluun, söi vapautuksen suomaa etua. Vuoden työssäolon jälkeen siirryin jatkamaan kaupan ja hallinon alan opintojani, valmistuen atk-suunnittelijaksi vuonna 2002, ollessani tällä kertaa “vain” 23-vuotias valmistuessani.

Omasta mielestäni olen varsin nuorena lopettanut kouluni, sillä kun vielä näin 29-vuotiaana tuntee samanikäisiä kavereita, jotka opiskelevat yhä edelleen yliopistossa tai jotka eivät ole valmistuneet edes ammattikoulusta tai lukiosta, sitä tuntee itsensä varsin nuorena kahden ammatin opiskelleeksi “koulutuskonkariksi”.

Koulutuspolun muodostumisessa olennaisia tekijöitä ovat opiskelijan henkilökohtaiset voimavarat ja opiskelutaidot, opiskeluympäristön asenteellinen ja fyysinen esteettömyys sekä vammaispalvelut ja muu yhteiskunnan tuki. Opintojen sujuvuutta edistäviä henkilökohtaisia voimavaroja ovat vahva itsetunto, sinnikkyys, tietoisuus omista tarpeista ja oikeuksista sekä sosiaaliset suhteet. Opiskelutaitojen osalta kriittisiä osatekijöitä ovat oikean alan löytäminen sekä riittävät perusvalmiudet. Aktiivinen ja myönteinen asenneilmapiiri oppilaitoksen taholta helpottaa sekä opinnoissa alkuun pääsemistä että opintojen sujumista jatkossa. Fyysisen ympäristön esteillä ja esteettömyydellä on merkitystä sekä opiskeluun osallistumisen että oppilaitoksessa viihtymisen ja sosiaalisten suhteiden solmimisen kannalta. Toimivat ja riittävät palvelut puolestaan mahdollistavat opintojen täysipainoisen suorittamisen. Opintojen sujuvuuden kannalta keskeistä on myös näiden tekijöiden vaikutus toisiinsa.

Tässä ylläolleessa kappaleessa ja sen viimeisessä lauseessa oikeastaan sanottiin kaikki. Korostaisin itse erityisesti koulun henkilökunnan asennetta ja sen merkitystä hyvälle opiskelumotivaatille. Koulu, jossa ei haluta paneutua opiskelijoiden opiskelua haittaaviin ongelmiin, on yksinkertaisesti huono koulu.

Itselläni on ollut onni opiskella kouluissa, joissa opettajat ovat tehneet parhaansa taatakseen minulle parhaan mahdollisen tasoituksen normaalikuuloisten luokkakavereideni rinnalla. Toki aina ei opettajienkaan kyvyt riitä, kuten esimerkiksi ne hullunhauskat tilanteet ikivanhojen kelamankkojen kanssa: monet kerrat kuunneltiin parhaat päivänsä nähneen nauhan sisältöä ja koitettiin joukolla arvailla, onko se nauhalta tuleva vinkuva ääni puhetta vai vika nauhassa…

Haastateltujen koulutuspolkuja ovat hankaloittaneet varsinkin asenteelliset esteet oppilaitoksissa sekä yhteiskunnan vammaispalvelujen riittämättömyys. Opiskelijan henkilökohtaisilla resursseilla saattaa olla suuri merkitys opiskeluympäristön tai palvelujärjestelmän puutteiden kompensoijana. Tutkimus osoittaa, että vammaisten ja kuurojen nuorten koulutukseen osallistumiseen ja siitä marginalisoitumiseen vaikuttavat keskeisesti myös koulutusjärjestelmän ulkopuoliset rakenteelliset tekijät.

Omalta osaltani voin yhtyä kritiikkiin yhteiskunnan vammaispalveluiden riittämättömyydestä. Hyvä esimerkki on Kela ja sen tapa pimittää tietoa. Kuten itse tutkimuksessakin todetaan, usein tietoa saa ikäänkuin vahingossa niiltä vammaisilta, joita itse tuntee. Ei koulujen opinto-ohjaajillakaan aina ole käsitystä siitä, mitä etuisuuksia tai apuvälineitä yhteiskunnan tulee jopa lainkin mukaan oppilaalle hakemuksesta myöntää. Ei ole opinto-ohjaajan tai oppilaan tehtävä selvittää kissojen ja koirien kanssa tällaisia asioita, kyllä se velvollisuus on kansaneläkelaitoksen henkilökunnalla.

Työllistymistä pohtiessaan haastateltavat ovat yleisesti ottaen koulutusoptimistisia: vaikka esteistä ollaan tietoisia, koulutusta pidetään merkittävänä ja sen uskotaan parantavan omaa työmarkkina-asemaa. Työelämässä jo olleet haastateltavat puolestaan ovat kohdanneet niin asenteellisia kuin rakenteellisia esteitä. Työllistymistä ovat vaikeuttaneet työnantajien ennakkoluulot, palvelujärjestelmän jäykkyys sekä etuuksien yhteensovittaminen palkkatulojen kanssa.

Esteet ovat itsellenikin varsin tuttuja. Ollessani työttömänä vuosina 2002-2003, lähettelin hakemuksia sinne sun tänne. Huomasin saman ilmiön kuin mitä monet kohtalotoverini: jos mainitsit hakemuksessa vammoistasi, ei kutsua haastatteluun yleensä tuntunut tulevan. Siksipä melkein kannattaakin jättää sanomatta mahdolliset “esteet tai hidasteet työnteolle”, sillä se parantaa mahdollisuuksia päästä haastatteluun. Harvalla työnantajalla on pokkaa sanoa kättelyssä “ja tuosta ovesta samantein ulos”. Työnantajien asenteet – se selittää lähes kaiken.

Toki monilla vammaisilla on myös itsellään asenteessa korjattavaa. On ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluavat päästä mahdollisimman helpolla. Ei minulla ole koskaan ollut halua heittäytyä yhteiskunnan tukirakenteiden varaan. Haluan itse määrätä omasta kohtalostani ja toimeentulostani. Parhaiten sitä kontrolloi menemällä töihin. Toki tämän lusmuilun osaa myös täysin terveetkin ihmiset. En esimerkiksi kannata mitään prekariaattien kansalaispalkka-ajattelua, jossa rahaa saa siitä että maataan sohvalla pelaten pleikkaa ja olutta siemaillen. Sellainen lusmuilu ja vastuunpakoilu ei yksinkertaisesti kuulu minun arvomaailmaani.

Tutkimus löytyy pdf:nä tästä linkistä. Kokoa tiedostolla on 1 Mt
Tutkimus on myös luettavissa verkkoversiona tästä linkistä.

Näin liukkaiden säiden lähestyessä ja sairalomalla ollessa on hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään katujen kunnossapitoa. Vaikka sairaslomani ei suoranaisesti johdu huonosti hoidetusta eli liukkaasta kadusta vaan harha-askeleesta Rautatieaseman erään rappusen toiseksi viimeisellä askelmalla, on kuitenkin hyvä pohdiskella hetkisen ajan katujen kunnossapitoa. Se kun tuntuu olevan vuodesta toiseen iso ongelma. Tämä talvi tuskin tekee poikkeusta. Tätä olin nimittäin miettimässä pari tuntia ennen onnettomuutta. Kohtalo nauraa? Todella.

On se kummallista, että kun kaupunki tai kunta jossain päin Suomenniemeä hakee säästöjä, niitä tehdään juuri siellä, missä niitä ei pitäisi tehdä. Olen ollut havaitsevinani tietynlaista lyhytnäköisyyttä päätöksenteossa, oli päättäjänä sitten kunta tai ostopalvelua tuottava yritys. Otetaan nyt esimerkiksi tämä katujen hiekoitus.

Prosessi tuntuu menevän kutakuinkin tähän tapaan kunnanisien ja -äitien tai taloyhtiön/huoltoyrityksen kokouksissa:
- Säästöjä tarttis taas tehdä.
- Minä tiedän! Säästetään hiekoituskuluissa!
- Hyvä ehdotus, kannatan. Säästämme taas monta tuhatta euroa! (hyväksyvää muminaa huoneessa)
- Mutta entäs vakuutusmaks…/sairaanhoitokul…
- Päätös on ykismielinen. *kop*

Sitten kunnantalossa ihmetellään kun sairaanhoitokuluissa on talvisin outo kulupiikki kun ihmiset saapuvat saamaan hoitoa nyrjähtäneisiin nilkkoihinsa ja murtuneisiin luihinsa. Puhumattakaan hiekoitussäästöjen vaikutuksista työnantajiin ja valtion verotuloihin.

Koko ongelman ydin on siinä, ettei aina osata nähdä kokonaisuuksia. Säästä hiekoituksessa 1 euro, maksa sairaanhoidossa 2 euroa lisää. Parasta säästöä saadaan kun lisätään hiekoitusta. Se nimittäin säästää myös luunmurtumilta ja sairaslomilta.

Liukastelemisiin! Tässä pari tyylinäytettä Tampereelta loppukevennyksenä.

ps. Oma nilkkani ei murtunut. Venähti vain ja sai koristeeksi vajaan 10 senttimetrin mustelman.